Ääneen pohdin äidille tässä yhtenä päivänä, että miten ei töissä kohtaamani terminaalivaiheen potilaat silleen suuremmin säväytä. En osaa tätä ajatustani selittää järkevästi, että kaikki ymmärtäisivät, mitä tarkoitan. Kuitenkin sitä tässä yritän hakea, etten ole mitenkään järkyttynyt, vaikka joistakin potilaista tiedän, ettei elinaika ole laskettavissa enää kuukausissa, kun ei ehkä edes viikoissa. Pientä haikeutta on ilmassa, mutta muuten teen työt niin kuin muidenkin potilaiden kohdalla.
On toisaalta kauhean ahdistavaa, ettei pysty auttamaan niin paljon kuin haluaisi. Pyrin olemaan mahdollisimman rauhallinen, iloinen ja auttava. Siinä määrissä kuin pystyn. Monesti olen ajatellut, miten tahtoisin itseäni kohdeltavan, jos olisin samassa tilanteessa tai miten toivoisin omia isovanhempiani tai vanhempiani kohdeltavan. Kyllä minä tahtoisin, että joku hetkeksi rauhoittuisi viereen ja pitäisi kädestä kiinni tai vaikka silittäisi hiuksia. Ennen kaikkea tahtoisin, että minua hoidettaisiin samoin kuin ennenkin. Ei ajateltaisi, että kohtahan tuo tuosta jo kupsahtaa. Enkä tahtoisi olla yksin.
Osastolla työskennellessä välillä harmittaa paljonkin, ettei ehdi jäädä juttelemaan potilaan luokse, vaan pitää kiitää jo seuraavaan hommaan. Siitäkin minä tykkäisin, jos joutuisin makaamaan vuoteessa kuolemaa odottaen.
Joku hoitotyön opiskelija kirjoitti blogissaan joskus, miten hän toivoisi itseään kohdeltavan vanhana, jos joutuisi vanhainkotiin tai terveyskeskuksen osastolle. Tässä tulisi minun toiveitani:
Jos dementoidun, eläkää mukana minun "todellisuudessani", mutta tehkää se minun takiani, ei minun kustannuksellani. Toivottakaa minulle kesällä hyvää joulua takaisin, jos minäkin toivotan. Rauhoitelkaa, jos pelkään myöhästyväni töistä tai koulusta.
Jutelkaa minulle, vaikka en näyttäisi ymmärtävän mitään. Ja antakaan minun höpistä, koska olen aina pitänyt puhumisesta.
Tykkään telkkariohjelmista ja musiikista nyt, varmasti vielä myöhemminkin.
Jos mahdollista, ajeluttakaa minua autolla. Nautin autolla ajamisesta, mutta myös kyydissä istumisesta.
Älkää puhuko minusta minun kuulleni siten kuin en olisi paikalla ollenkaan.
Pidän limsasta. Sitä tahdon varmasti juoda vielä vanhanakin. (Ei kuitenkaan sellaista, joka on seissyt pöydälläni jo pitkään. Sen pitää olla kylmää!)
Saan pidettyä teidät, tulevat hoitajani, varmasti kiireisinä. Pyydän sitä jo nyt anteeksi.
Ja huomenna taas töihin!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minäkään en koe kuolevaa potilasta mitenkään ahdistavana tai erityisen liikuttavana. Kunnioitan toki kaikkia potilaita, joita hoidan ja mielestäni teen hyvää työtä. Edes vainajanlaitto ei juuri harjoittelussa "hetkauttanut". Liikutuin kyllä hieman, koska kyseisen potilaan kuolema oli jopa kaunis omalla tavallaan!
VastaaPoista